Tässä blogissa ei tapahdu mitään. En kerro mistään mitä teen, mutta loppujen lopuksi en minä tee mitään. Voisin soittaa valkeaa kohinaääntä, jonka toisinaan katkaisee tv-sarja, ja se kuvastaisi aika tarkasti tämän blogin kirjoittajan elämää. Ainiin, tietysti humalassa siinä kohinaäänessäkin alkaisi erottua kovasti mielenkiintoisia vaihteluja ja unelmia.

Ei tästä pitänyt kumminkaan kirjoittaa. Seisoin äsken keittiössä ja katselin ikkunasta ulos. Olen juonut muutaman oluen ja harmittaa että kroppa jotenkin hylkii sitä. Seisoin keittiössä ja tuijotin. Sitten otin askeleen taakse ja nojasin ovenpieleen. Harmaa, tavallaan pehmeä puu tuli vastaan ja painoin poskeni sen kylmää vasten. Ennen kuin huomasin mitään muuta, kävin istumaan seinää vasten ja aloin itkeä.

En minä tiedä miksi. Itketti vain ihan kamalasti. Ihan kuin joku olisi kutsunut nimeltä maailman surullisimmassa tilanteessa. Olin avuton, nojasin harmaaseen seinään ja itkin. Mikähän on itkumuuri? En ihan tarkkaan tiedä. Eikö se ole Israelissa? Itkumuuri kumminkin rakentui tuohon kämpänseinään tänään, ja voi olla että sellaiseksi jää. Nyt on tyhjä olo ja mietin mitä pitäisi tämän blogin kanssa tehdä.

Voisin kirjoittaa yhden kappaleen ja julkaista sen joka viikko uudestaan. Sen enempää uutta tai mullistavaa ei tapahdu. No, kohta alkaa kaljakin taittua, joten eiköhän tästä taas selvitä.

Menin siis kauppaan epätietoisena siitä, pitäisikö suolissa murahtelevaa omatuntoa kuunnella. Seisoin kassajonossa tiirailemassa rahojani ja mäyräköiraan, jonka olin päättänyt ostaa. Jostain syystä Olvi herätti intohimoja, vaikka tulikin vähän Koffia kalliimmaksi. Ostin lisäksi HK Sinisen ja juustoa.

Joskus alkuaikojen juomisjaksoina vannoin maratooniruokavalion nimeen. Paljon hiilihydraatteja ja nestettä. Sittemmin olen huomannut, että itseasiassa mitä rasvaisempaa ruokaa syö, sitä paremmin jaksaa juoda. Merkillistä, mutta ei minulla ole sitä aikaa miettiä.

Juomisessa on pidettävä tarkkaa lukua siitä, että nautinto ja välttämättömyys pysyvät tasapainossa. Välttämättä on syötävä, joten ruoan täytyy olla juuri sopivaa: halpaa ja tehokasta. Edulliset ruoat ovat toki epäteveellisiä, enkä minä niitäkään kovin rutkasti syö. Kalja lihottaa ja lenkkimakkaran kanssa nautittuna voi odottaa pientä pyylevyyttä vuosien saatossa. Itse olen lihonnut ihmeen vähän, mutta mutama kilo kumminkin nuoruuden atleettisuuteen on laskettu lisää.

Alkoholiprosentin ja kaloreiden keskinäisen suhteen määrittää ensisijaisesti raha ja sitten toimivuus. Halpa valkoviini, peruna ja Lauantaimakkara muodostavat kesäisen reseptin, jolla pysyy pelissä mukana varsin pitkään. Oikein yhdistettynä ruoka ja alkoholi mahdollistavat pitkät ajat kaukana todellisuudesta. Ainoa todella huono puoli on sitten tämä ruumiin tuottama välttämättömyys, ja kroppa lakkaa toimimasta yllättävän helpolla.

Kuidut autavat mutten jaksa keitellä aina puuroa tai muuta. Helpompaa on syödä perunaa ja muussata tonnikalaa sekaan. Ei maksa juuri mitään, mutta toimii erinomaisesti energialähteenä. Etenkin, jos muusi on tarpeeksi rasvaista.

Ei ollut nyt tästä tarkoitus kirjoittaa, mutta tulipahan mieleen. Kohta yllätän taas itseni juomalla ensimmäisen pullon kuin varkain ja sitten katsotaan mihin tänä tappava viikonloppu vielä johtaa.

Kaupassa myyjä tarkistaa että sinun Electron-kortti ja S-Etukortti ovat varmasti samalla nimellä. Nyt tiedetään että kassalle kaljaa ostamaan huojunut nuorukainen ei kerrytä tuntemattomien ihmisten bonuksia.

Kun rautatieaseman rahankerääjät kiertävät sinut kaukaa eivätkä suostu edes vilkaisemaan, vaikka taskussa kilisisi miten. Tämän jälkeen eivät viulunsoittajatkaan ole kiinnostuneita vaan kauniit klassiset kappaleet omistetaan aivan toisille.

Linja-autossa äidit eivät istuta lapsia viereesi ja päiväkodin tytöt ja pojat ohjataan edestäsi muualle istumaan. Sitä tulee kysyneeksi että mitä vittua.

Samassa linja-autossa rääkyvä kakara käy kaikkien muiden hermoon, mutta sinun mielestäsi tuo repivä lapsenhuuto on oikeastaan vai osa elämän vakavia ja välttämättömiä todenperäisyysääniä.

Niinpä tästä kaikesta päättelen taas, että olen näkymätön tässä maailmassa. Minut tekee näkymättömäksi minua vallassaan pitävä Six-Pack, joten siitä sain ajatuksen Suomen matkaa varten. Olen nimittäin kuullut että kaukana pohjoisessa, jopa kaukaisen Lapin ylimmässä kolkassa on paikka, joka on harmaata ja mustaa kiveä, ja jonka tunturit ovat kauheita kiivetä mihin vuodenaikaan hyvänsä.

Minusta se kuulostaa aivan Mordorilta ja pelkään pahoin, että minun on sinne kiivettävä ja heitettävä kirottu Six-Packini tuomiovuoren ahnaasta nielusta alas. Ellen niin tee, häviän varmasti tänne kerrostalokämppäni nurkkaan odottelemaan varomattomia isännöitsijöitä, jotka yrittävät viedä minut ja minun rakkaani minulta.

Kävin äsken taas ulkona haukkaamassa happea. Siltä se tuntuikin. Avasin naamani ja annoin raskaan vastasataneen ilman kertyä poskiin ja painoin sitten hampaani hitaasti yhteen. Olen hengittänyt tänään siis yhden kerran. Samalla reissulla kävin kaupassa hakemassa Six-Packin ja nyt varron millon isken siihen kiinni. Olen kauhea - yskin ja köhin kesken puheeni. Talo on pimeä, juon olueni raakana sillä en enää malta odottaa että ne jäähtyvät jaakaapissa.

Mistä tulikin mieleeni että sähköt menevät poikki ensi viikolla.

Joskus juominen oli edes vähän siistiä. Nykyisin alan oireilla jo rapajuopon tavoin, tukka sekaisin, parta pitkänä ja iänikuisesti samat rikkinäiset housut jalassa. Mutta juoda pitää, kuin viimeistä päivää. Eilen seurasin miten käteni kaatoi kaljaa kurkusta alas, ja ihmettelin miksi en enää voi lopettaa ja jättää juomatta. Joku vuosi sitten kykenin kesken kaiken vaikka kaatamaan oluet lavuaarista alas, mutta nykyisin sekä järkeni että tunteeni ovat kääntyneet minua vastaan. En halua lopettaa ja ajatuksieni tappava logiikka perustelee miksi.

Ajattelen kesäreissua. Jospa pääsisi johonkin jotenkin matkailemaan ihan yksin. Olisi kiva eksyä Suomeen vähäksi aikaa ja katsoa mitä löytyy. Sitä pitää alkaa nyt suunnittelemaan. Odotan myös sitä asiantuntijoiden ennustamaa ihmettä, että monet rankastikin ryyppäävät ihmiset raitistuvat itsestään. Ehkäpä. Kun mikään ei tepsi, pitää vain odottaa. Siinäpä on sellainen sananlasku että ihan puistattaa.

Tänään ei kumminkaan ole viisas olo. Odotan taas epätoivoisesti, että joku tulisi ja ottaisi syliin. Tarvitsen ihmisen, joka istuttaa minut tuoliin ja alkaa kertomaan mitä sitten tehdään. Tämä joku auttaisi minua laittamaan elämäni kuntoon, antaisi vähän rahaa että pärjään omille palkoilleni. Voitaisiin jutella ja pitää hauskaa tämän ihmisen kanssa. Ennen kaikkea, tämä tukihenkilöni olisi joku, keneen voi nojata, joku joka auttaa mäessä.

Tuota auttajaa odotellessa tulee väkisinkin mieleen, että rahan puute on aika iso osa maailman ongelmia. Olen aika varma että juomiseni saattaisi pysyä hallinnassa jos olisi onnellinen. Onnelliseksi tullaan yhdellä tavalla: löytämällä paikkansa maailmasta. Tämä ei ikävä kyllä ole mikään zeniläinen toteamus, vaan puhtaasti raha-asia. Oman paikan kun joutuu tavalla tai toisella ostamaan. Pitää nähdä ja näkyä, ja se maksaa. Sitten kun oma elämä on näin saatu taipumaan kulutuksen kehään, voi olla että onnikin muodostuu kokonaisuudesta.

Pari päivää on myös mennyt juomatta ja tietysti harkitsen taas lopettamista. Olen yhä hieman häkellyksissäni siitä, kun ymmärsin että alkoholi ihan oikeasti täyttää elämässäni tekemisen puutetta. Yritän nyt sitten tehdä jotain, mutta paikallista kävelylenkkiä ihmeempää tekemistä ei ole nyt tarjolla. Voisin soittaa tietysti kavereille mutten tiedä mitä sanoa. Alkoholi ajaa yksinäisyyteen.

Se ajaa itseasiassa hyvin salakavalasti syrjään toisista ihmisistä. Kuten olen itsekin todennut, arjessa kaikki ratkaisut rinkuloituvat alkoholin käytön ympärille. Sijaa ei ole sen enempää syömiselle, televisiolle (mikä on oikeastaan oikeudenmukaista maksamattomassa tilassani) tai ystäville. Tyhjyys ei kuitenkaan jää täyttymättä, sillä muutamalla oluella saa jo mielen virkeäksi ja tekemistä ilmestymään vaikka tyhjään, valkean eteisen seinään. Tuijotan sitä välillä tätäkin kirjoittaessani.

Sitten kuluu aikaa ja rahaa. Ei tule käytyä missään, paitsi alkossa. Ei tule soitettua niille kavereille. Television katselu alkaa ahdistaa; mikään kanava ei tarjoa mitään. Kaikki kääntyy sisään päin niin kauan, että jo pelkkä kysymys "miksi juon" ei läydä muuta vastausta kuin "siksi". Siitä onkin sitten jo vähän hankala nousta minnekään. Pitäisi, mutta ei pysty.

Kun puhun tämän asian tiedostamisesta, en tarkoita vain sen tietämistä. Tarkoitan jotain syvempää tajuamista, sitä, että tuntee ruumiin joka osassa oman paikkansa maailmassa ja sen, miten pieni tuo paikka on. Sen kokeminen edustaa tietoa erillisyydestä: minä olen syrjäytynyt, syrjässä, yksin.

Harkitsen taas oluen hakemista ja kaiketi haen. Eipä siinä mitään. Viime yönä makasin ahdistuneena ja ajattelin, että minun on tosiaan mahdollista sairastua maksakirroosiin tai muihin vakaviin alkoholisairauksiin. Tämän tiedostaminen ei auta, sillä olen syrjäytynyt myös näiden sairauksien merkityksistä. Elämä ja kuolema ovat jossain tuolla muualla, siinä maailmassa, jossa minä en enää elä.

Minun maailma ei koostu osista tai esineistä sen enempää kuin omasta ruumiistani. Nämä seikat tapahtuvat enemmän niille ihmisille, jotka minut näkevät kuin minulle itselleni. Minun maailmani on kiristynyt jousi, joka odottaa seuraavaa olutlasia. Minun niittyni lepäävät ikuisessa kevätaamussa odottamassa iloista veijaria lallattelemaan metsäraitille omaa iloaan. Siellä on se, joka minä olen: matkalla kuusten takana vilkkuvaan kylään, jossa ystävät, rakkaat ja kaikki upeat tuntemattomat ihmiset odottavat nauraen ja innoissaan ystävän saapumista.

Tässä kotona makaan, kirjoitan ja tuijotan sisääni. Minuun kulkee näkymätön johto, jonka kautta sielu pujahtaa haavemaailmaan.

Rasituksesta, raikkaasta ilmasta, kuusista ja kaupungin tunkkaisesta pölystä mieleeni muovautui ajatus. Jospä lähtisin matkalle? Joskus lapsena pakkasin eväitä laukkuun ja äiti laittoi mehupulloon itsetehtyä juotavaa. Olin piirtänyt kartan ja astui etuovesta kuumaan kesään, mieli varuillaan tulevien seikkailujen varalle. Matkani suuntautuivat lähes poikkeuksetta joko läheiselle niitylle, missä virtasi leveä oja tai metsään, jonka toisella laidalla asui vieraita, outoja ihmisiä. Olin muutaman tunnin kiikaroimassa lintuja, tutkimassa kasveja ja joskus seuralin uteliaana muurahaisten ja muiden aherrusta. Eväät söin piilossa puskissa, josta saatoin samalla kurkistella ohi menevää liikennettä.

Sellaista minä tein lapsena ja nytpä minut valtasi halu tehdä jotain samanlaista. Harmi että on töissä, harmi ettei ole ketään laittamassa niitä eväitä. Silti, en saa nyt mielestäni Suomeen suuntautuvaa reppumatkaa linja-autoineen, öisine paikanvaihdoksineen. Seikkailu. Ja mikä parasta, tämä tuntuu joltakin sellaiselta mitä itse kenties aidosti haluan.

En aio juoda tänään kun ei ole rahaakaan. En tiedä millä rahalla tuon reissuni teen, mutta onpahan jotain suunniteltavaa. Nyt vähän töitä ja sitten nettiin klikkailemaan. Kyllä varmasti ihmiset yllättyvät kun ilmoitan lähteväni vähän samoilemaan ja katselemaan. Mikäpä minua pidättelisi?

Siellä metsässä tajusin sitten yksinkertaisesti sen, että kaikki elämässäni pyörii juomisen ympärillä. Jopa silloin kun en juo. Tuo ei ole mikään yleinen moraalinen toteamus, vaan todellakin kaikki jokapäiväiset valintani teen enemmän tai vähemmän alkoholin ehdoilla. Aamuisin herään ja mietin juonko tänään. Aamupäivällä pohdin, pitäisiköhän hakea kaljaa. Mielessä juolahtaa kävelylenkki, mutta vain päästäkseni eroon tuosta juomisesta. Päivän yleensä ryyppään ja kohellan, sammun; aamulla on taas päätösten aika.

On tietysti ollut aika, jolloin en ole juonut. Sitä aloin tuolla metsän siimeksessä muistella. Siitä on kauan. Se oli ennen armeijaa, ja olin silloin koululainen. Minulla oli muutama hyvä ystävä ja pieniä harrastuksia siellä täällä. Eipä tullut silloin mieleeni, kun huudatin musiikkia huoneessani ja katselin kesäsateessa raskaasti painuneita heiniä ja lehtipuita ikkunani takana, että joskus vuosikymmenen päästä muistelen tuota yksinäistä hetkeä kaivaten ja ihmetellen.

On selvää, että jos elämäni nyt on yksipuolisesti alkoholin määräämää, ja jos se kerran en aina ole juonut, on elämässäni täytynyt olla jotain muuta tekemistä. Ei sitä ollut paljoa, mutta se mikä oli, oli hyvää. Nyt asia alkaa avartua paremmin. Olisiko niin, että suhteeni alkoholiin ('se vie toiseen maailmaan') on oikeastaan pyrkimys saavuttaa jokin sellainen henkinen tila ja paikka, jossa voisin olla onnellinen?

Enkö minä ole onnellinen? Olenhan minä saanut tutkintoni valmiiksi, onhan minulla pari hyvää kaveria, onhan minulla ihana läheinen, ja vaikka nyt on köyhää, en usko että se tähän jää. Mikä siis puuttuu? Tunnen itseni kaikesta huolimatta syrjäytyneeksi. Maailma on selvinpäin myös pelottava, eikä pelkästään vieras. Humalassa kaikki tuntuu erilaiselta ja ikävät asiat ovat kaukana. Krapulassa ahdistus - kuten nytkin - on seurausta alkoholista ja niistä ongelmista joita joutuisi kohtaamaan.

Pitäisikö minun siis korjata elämäni kuntoon? No kyllä aivan varmasti. Miten voisin saada sellaisen tunteen aikaiseksi, mikä minulla oli lapsena? En ole aivan varma, mutta se taitaisi ensiksi syntyä turvallisuudentunteesta: pitäisi olla hyvä, rauhallinen koti, kiva perhe ja mukavia ystäviä. Sitten pitää olla joku, ketä halata. Tämän jälkeen tulevat työkaverit ja työkavereista seuraa välttämättä työ, joka tuo mukanaan taloudellisen turvallisuuden.

Olen aivan varma, että sellaisessa elämässä minun ei tarvitsisi juoda. Mitenköhän sitä alkaisi sitten rakentamaan? Kyllä siinä perse puutuu metsäkiveen, jos tämän kaiken yhdellä istumalla yrittäisin ratkaista. Mutta alkuun on päästy. Keitän nyt kahvit ja syön pullaa - niin kuin silloin joskus nuorena poikana.

Mutten minä itsemurhaa ole ajatellut aikoihin. Vielä tovi sitten mietin, että pitäisi aina päästä takaisin sinne tai sinne paikkaan ja aikaan elämässä, mutta nyt ajattelen haaveillen tulevaisuutta. Siellä elämä on parempaa. Siellä en juo ja työt sujuvat. Nurkan takana on maailma, jossa ihmissuhteet ovat kunnossa, rahaa on ostaa ruokaa kaupasta ja joskus joku hienokin asia luistaa. Nahinaa tulee pienistä asioista, isompikin riita kenen hyvänsä kanssa voidaan sopia oluen ja jalkapallon äärellä. Vesi on vettä, veri verta ja olut auringonlaskuja mainoksissa ja ystävien syntymäiviä.

Toistaiseksi siellä en ole vaan tässä kotona ikkunat kiinni istun. Jotain pitäisi tehdä ja taas hiipii mieleen unelma tuhota tämä blogi ja ruveta vaikka raivoraittiiksi. Tai ainakin hävittää nämä tekstit. Inhottavaa kirjoittaa samoja jaarituksia, joita ei pääse pakoon ja vain siksi niitä pitää itselleen tärkeinä.

Ulkona on taas ihmisiä, koska on kesä. Olen niin kateellinen, vaikken ole yksinäinen. Olen vain kateellinen, sillä silmissäni kaikki nuo muut ovat kuin näytteilleasetettuja, kauniita korotettuja ihmisiä, jollaiseksi minä en voi tulla. Outoa, ei tarvitse laihduttaa, ei hankkia tutkintoja eikä mitään, mutta mikään ei käsissäni kestä ja silmissäni kaikki on outoa. Mokaan viimeistään sitten kun pitää tervehtiä tai sanoa hei.

Ei, tähän se ei jää. Nurkan takana on paikka, sinne joutuu välttämättä ja se on hyvä.

Tottumukseni ovat hieman muuttuneet. Viime viikon tosin istuin lempibaareissani pitkin päivää, yritin tehdä töitä (sovin tapaamisia, hahmottelin tekstejä) samalla kun kiihotin mieltäni nelostuoppien ryntäyksellä. En ole vieläkään päässyt laskuissani perille siitä, onko hieman kalliimman nelosen juominen sittenkään taloudellista? Pelkään ettei se ole, sillä jos laskee vähäisen alkoholiprosentin lisäyksen suhteessa kaikkien edellisten lisäprosenttien hintaan, kasvua ei mitenkään voi pitää otollisena.

Eivätkä ne edullisemmat promillet juuri auttaisi: minulla on tietty juomatapa, joka on lähes yhtä tärkeä kuin se paikallinen utopia, jonne kalja minut vie. Nyt pitäisi varmana olla enemmän huolissaan itsestään, mutten vain ole. Mietin vain sitä, että olen siirtynyt hyvin aikaiseen alkoholin käyttöön. Töiden takia joudun toisinaan nousemaan jopa kuudelta sängystä, mutta krapulasta selviän aamumyslin ja oluen turvin. Kahvia juon taas vähemmän ja yleensä se on merkki runsaammasta juomisesta.

Eilen mietin sunnuntaituskassani, pitäisikö siirtyä tuoremehuun ja kossuun. Houkuttaa lähinnä rahan takia mutta olen varsin varma että jo parin viikon jälkeen tuota kuuria, olisin aika pahassa jamassa. Kun en juuri riisin ja tonnikalan lisäksi käytä rahaa ruokaan, menee kroppa helposti jumiin. Pidätyskyky heijastaa elämänhallintaa yleisemminkin, olen huomannut.

Miksi minä juon? Miksen ole juomatta? Ovatko nämä kysymykset samaa juurta vai edustavatko ne vain näennäisesti samaa ilmiötä? Täytyisi varmasti olla huolissaan lähimmäisistä, jotka taas kärsivät (vaikkeivät sitä aivan vielä ole huomanneet). Tänään on ehkä kohtalainen päivä, töitäkin saan varmasti tehtyä ja asioita eteenpäin. Loppuviikosta ollaan varmasti jo ihan eri tilanteessa.

Olisi hauska taas löytää ryyppykaveri...