Olen pitkästä aikaa lueskellut muiden pitämiä blogeja. Lähes satunnaisesti selaamalla olen löytänyt paljon aktiivisia ja hyvin kiinnostavia blogeja, joita saatan alkaa lukemaan säännöllisestikin. Aika moni blogi on jollain tapaa mielenkiintoinen, mutta kiinnitin huomioni erääseen seikkaan, joka liittyy Ryyppykaveriin. Useat kirjoittajat kertovat mitä he tekevät tai mitä mieltä he jostain asiasta ovat. Monissa blogeissa on eloa, vaikkei iloa, mutta silti niissä on tapahtumia.

Tässä blogissa ei tapahdu mitään. En kerro mistään mitä teen, mutta loppujen lopuksi en minä tee mitään. Voisin soittaa valkeaa kohinaääntä, jonka toisinaan katkaisee tv-sarja, ja se kuvastaisi aika tarkasti tämän blogin kirjoittajan elämää. Ainiin, tietysti humalassa siinä kohinaäänessäkin alkaisi erottua kovasti mielenkiintoisia vaihteluja ja unelmia.

Ei tästä pitänyt kumminkaan kirjoittaa. Seisoin äsken keittiössä ja katselin ikkunasta ulos. Olen juonut muutaman oluen ja harmittaa että kroppa jotenkin hylkii sitä. Seisoin keittiössä ja tuijotin. Sitten otin askeleen taakse ja nojasin ovenpieleen. Harmaa, tavallaan pehmeä puu tuli vastaan ja painoin poskeni sen kylmää vasten. Ennen kuin huomasin mitään muuta, kävin istumaan seinää vasten ja aloin itkeä.

En minä tiedä miksi. Itketti vain ihan kamalasti. Ihan kuin joku olisi kutsunut nimeltä maailman surullisimmassa tilanteessa. Olin avuton, nojasin harmaaseen seinään ja itkin. Mikähän on itkumuuri? En ihan tarkkaan tiedä. Eikö se ole Israelissa? Itkumuuri kumminkin rakentui tuohon kämpänseinään tänään, ja voi olla että sellaiseksi jää. Nyt on tyhjä olo ja mietin mitä pitäisi tämän blogin kanssa tehdä.

Voisin kirjoittaa yhden kappaleen ja julkaista sen joka viikko uudestaan. Sen enempää uutta tai mullistavaa ei tapahdu. No, kohta alkaa kaljakin taittua, joten eiköhän tästä taas selvitä.

Juominen on muutakin kuin mekaanista kippaamista. Huomasin sen tänään kun epäilevin mielin kävelin kauppaan. Oli aika paha olo aamulla ja tuntuu että sisäelimissä (tuossa ainoassa kunnon moraalin lähteessä) tapahtuu ihmeitä. Join aika rankasta makeaa valkoviiniä edellisenä päivänä ja eilen ja nyt ei kaikki tunnu olevan kohdallaan.

Menin siis kauppaan epätietoisena siitä, pitäisikö suolissa murahtelevaa omatuntoa kuunnella. Seisoin kassajonossa tiirailemassa rahojani ja mäyräköiraan, jonka olin päättänyt ostaa. Jostain syystä Olvi herätti intohimoja, vaikka tulikin vähän Koffia kalliimmaksi. Ostin lisäksi HK Sinisen ja juustoa.

Joskus alkuaikojen juomisjaksoina vannoin maratooniruokavalion nimeen. Paljon hiilihydraatteja ja nestettä. Sittemmin olen huomannut, että itseasiassa mitä rasvaisempaa ruokaa syö, sitä paremmin jaksaa juoda. Merkillistä, mutta ei minulla ole sitä aikaa miettiä.

Juomisessa on pidettävä tarkkaa lukua siitä, että nautinto ja välttämättömyys pysyvät tasapainossa. Välttämättä on syötävä, joten ruoan täytyy olla juuri sopivaa: halpaa ja tehokasta. Edulliset ruoat ovat toki epäteveellisiä, enkä minä niitäkään kovin rutkasti syö. Kalja lihottaa ja lenkkimakkaran kanssa nautittuna voi odottaa pientä pyylevyyttä vuosien saatossa. Itse olen lihonnut ihmeen vähän, mutta mutama kilo kumminkin nuoruuden atleettisuuteen on laskettu lisää.

Alkoholiprosentin ja kaloreiden keskinäisen suhteen määrittää ensisijaisesti raha ja sitten toimivuus. Halpa valkoviini, peruna ja Lauantaimakkara muodostavat kesäisen reseptin, jolla pysyy pelissä mukana varsin pitkään. Oikein yhdistettynä ruoka ja alkoholi mahdollistavat pitkät ajat kaukana todellisuudesta. Ainoa todella huono puoli on sitten tämä ruumiin tuottama välttämättömyys, ja kroppa lakkaa toimimasta yllättävän helpolla.

Kuidut autavat mutten jaksa keitellä aina puuroa tai muuta. Helpompaa on syödä perunaa ja muussata tonnikalaa sekaan. Ei maksa juuri mitään, mutta toimii erinomaisesti energialähteenä. Etenkin, jos muusi on tarpeeksi rasvaista.

Ei ollut nyt tästä tarkoitus kirjoittaa, mutta tulipahan mieleen. Kohta yllätän taas itseni juomalla ensimmäisen pullon kuin varkain ja sitten katsotaan mihin tänä tappava viikonloppu vielä johtaa.

En saanut nukutuksi viime yönä. Ainakaan en nukkunut hyvin, vaan häilyin kunnollisen normiunen ja repaleisen valve-elämäni välimaastossa. Näin itsestäni kuvia mielessäni, muistin äkkiä kouluajat ja sen, millaiseksi suunnittelin tulevani. Olin menestynyt. En paljon, mutta tarpeeksi. Olin hyvässä kunnossa, ja kaupungilla törmäsin kavereihin ja ohitimme toisemme maireasti hymyillen. Sitten säpsähdin taas hereille ja huomasin makaavani sepposen selällään hikisenä ilman peittoa tai lakanaa.

Olen jo muutaman päivän haistanut talven tuoksun. Se on sellainen terävä ja puhdas tuoksu, joka minulla liittyy aina lapsuuteen ja siihen, kun katselin tähtiä takapihalla. Seisoin siellä ja pidätin hengitystäni ettei suusta ryöppyävä höyry tule pienimpien kohteiden tielle. En minä osannut tähtiä lukea enkä viitsinyt hankkia teleskooppia, mutta minusta oli aivan tajuttoman ihmeellistä katsella avaruutta ja yrittää ymmärtää... jotain, en tiedä mitä.

Jollain tapaa tuo muisto on nyt sitten alkanut kummitella. Taisin olla kahdeksan tai kymmenen kun hoksasin avaruuden ensimmäisen kerran, mutta tapa säilyi niin kauan kuin asuin kotona. En ole sitä tehnyt enää vuosiin enkä edes muista milloin viimeksi. Jollain tapaa tuntuu etten enää ole sama ihminen kuin tuo lapsi. Jos nyt pääsisin samaiselle alkutalven pihamaalle, ei kokemus olisi samanlainen. Tuntisin talven ja tähdet, mutta ne eivät enää haltioittaisi minua vaan pikemminkin ne ajaisivat minut menneisyyteen, muistelemaan kokemusta sen sijaan että kokisin sitä.

Tämä on kai nostalgiaa. Sen kai pitäisi olla hyvä asia, vaikka se viiltäisi. Minulle se sen sijaan levittää eteen pitkän vaikean kartan, jonka kaikista pysähdyksistä minulla ei ole muistoja tai selkeyttä. Minun elämäni kulku on irronnut siltä kaarelta, jonne se aikoinaan lähti. Johtuuko se yksin alkoholista, en tiedä.

Taas mieleen tulee tuo matka-idea. Tuntuu että pitäisi pakata laukku ja lähteä vain ovesta ulos. Luulen kyllä etten minä osaisi matkustaa, enkä varsinkaan pärjäisi maantiellä (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan), mutta ehkä se lähteminen on tärkeintä. Nyt tietysti taas pohdin kaljan hakemista: tiedän että saan työt ajoissa tehtyä, joten voin varastaa illan ihan itselleni. Ainakin sille "itselle", joka minä olen.

Jotain kaameaa voi olla tapahtumassa ihmiselle, kun lapsuus alkaa kummitella. Vanhat ihmiset sanovat, että kuoleman osaa itse aavistaa. Pelottaa muttei paljon. Se vain harmittaa, että mikään ei tuntuisi jäävän kesken vaikka tästä kohta lähtisi. Ennen unelmat ahdistivat, mutta nykyisin ahdistusta tuo vain tuo häviävä tunne siitä, että jossain mentiin vikaan. Se, joka minä olin, on kai jo kuollut. Ehkä tämä matkustushimo, karttamielikuvat ja lapsuuden muistot ovat jonkun etsinnän alkua.

Tiedät olevasi pohjalla kun...

Kaupassa myyjä tarkistaa että sinun Electron-kortti ja S-Etukortti ovat varmasti samalla nimellä. Nyt tiedetään että kassalle kaljaa ostamaan huojunut nuorukainen ei kerrytä tuntemattomien ihmisten bonuksia.

Kun rautatieaseman rahankerääjät kiertävät sinut kaukaa eivätkä suostu edes vilkaisemaan, vaikka taskussa kilisisi miten. Tämän jälkeen eivät viulunsoittajatkaan ole kiinnostuneita vaan kauniit klassiset kappaleet omistetaan aivan toisille.

Linja-autossa äidit eivät istuta lapsia viereesi ja päiväkodin tytöt ja pojat ohjataan edestäsi muualle istumaan. Sitä tulee kysyneeksi että mitä vittua.

Samassa linja-autossa rääkyvä kakara käy kaikkien muiden hermoon, mutta sinun mielestäsi tuo repivä lapsenhuuto on oikeastaan vai osa elämän vakavia ja välttämättömiä todenperäisyysääniä.

Niinpä tästä kaikesta päättelen taas, että olen näkymätön tässä maailmassa. Minut tekee näkymättömäksi minua vallassaan pitävä Six-Pack, joten siitä sain ajatuksen Suomen matkaa varten. Olen nimittäin kuullut että kaukana pohjoisessa, jopa kaukaisen Lapin ylimmässä kolkassa on paikka, joka on harmaata ja mustaa kiveä, ja jonka tunturit ovat kauheita kiivetä mihin vuodenaikaan hyvänsä.

Minusta se kuulostaa aivan Mordorilta ja pelkään pahoin, että minun on sinne kiivettävä ja heitettävä kirottu Six-Packini tuomiovuoren ahnaasta nielusta alas. Ellen niin tee, häviän varmasti tänne kerrostalokämppäni nurkkaan odottelemaan varomattomia isännöitsijöitä, jotka yrittävät viedä minut ja minun rakkaani minulta.

Kävin äsken taas ulkona haukkaamassa happea. Siltä se tuntuikin. Avasin naamani ja annoin raskaan vastasataneen ilman kertyä poskiin ja painoin sitten hampaani hitaasti yhteen. Olen hengittänyt tänään siis yhden kerran. Samalla reissulla kävin kaupassa hakemassa Six-Packin ja nyt varron millon isken siihen kiinni. Olen kauhea - yskin ja köhin kesken puheeni. Talo on pimeä, juon olueni raakana sillä en enää malta odottaa että ne jäähtyvät jaakaapissa.

Mistä tulikin mieleeni että sähköt menevät poikki ensi viikolla.

En vain pääse enää pakoon ajatusta, että jotain muutakin pitäisi tehdä kuin vain juoda. Nyt on eräs elämäni väsyttävimmistä krapuloista, ja olo on niin henkisesti kuin fyysisestikin kamala. Mikähän siinä on niin vaikeaa olla juomatta? Eihän alkoholi ole enää vuosiin antanut minulle oikeastaan ollenkaan hyviä hetkiä. En minä saavuta mitään juomalla, paitsi sen, että olo vähän paranee hetkeksi. Enkä ole niin varma siitäkään enää.

Joskus juominen oli edes vähän siistiä. Nykyisin alan oireilla jo rapajuopon tavoin, tukka sekaisin, parta pitkänä ja iänikuisesti samat rikkinäiset housut jalassa. Mutta juoda pitää, kuin viimeistä päivää. Eilen seurasin miten käteni kaatoi kaljaa kurkusta alas, ja ihmettelin miksi en enää voi lopettaa ja jättää juomatta. Joku vuosi sitten kykenin kesken kaiken vaikka kaatamaan oluet lavuaarista alas, mutta nykyisin sekä järkeni että tunteeni ovat kääntyneet minua vastaan. En halua lopettaa ja ajatuksieni tappava logiikka perustelee miksi.

Ajattelen kesäreissua. Jospa pääsisi johonkin jotenkin matkailemaan ihan yksin. Olisi kiva eksyä Suomeen vähäksi aikaa ja katsoa mitä löytyy. Sitä pitää alkaa nyt suunnittelemaan. Odotan myös sitä asiantuntijoiden ennustamaa ihmettä, että monet rankastikin ryyppäävät ihmiset raitistuvat itsestään. Ehkäpä. Kun mikään ei tepsi, pitää vain odottaa. Siinäpä on sellainen sananlasku että ihan puistattaa.

Tänään ei kumminkaan ole viisas olo. Odotan taas epätoivoisesti, että joku tulisi ja ottaisi syliin. Tarvitsen ihmisen, joka istuttaa minut tuoliin ja alkaa kertomaan mitä sitten tehdään. Tämä joku auttaisi minua laittamaan elämäni kuntoon, antaisi vähän rahaa että pärjään omille palkoilleni. Voitaisiin jutella ja pitää hauskaa tämän ihmisen kanssa. Ennen kaikkea, tämä tukihenkilöni olisi joku, keneen voi nojata, joku joka auttaa mäessä.

Tuota auttajaa odotellessa tulee väkisinkin mieleen, että rahan puute on aika iso osa maailman ongelmia. Olen aika varma että juomiseni saattaisi pysyä hallinnassa jos olisi onnellinen. Onnelliseksi tullaan yhdellä tavalla: löytämällä paikkansa maailmasta. Tämä ei ikävä kyllä ole mikään zeniläinen toteamus, vaan puhtaasti raha-asia. Oman paikan kun joutuu tavalla tai toisella ostamaan. Pitää nähdä ja näkyä, ja se maksaa. Sitten kun oma elämä on näin saatu taipumaan kulutuksen kehään, voi olla että onnikin muodostuu kokonaisuudesta.