Astuin ulos painava laukku selässäni kerrostalon pölyiselle takapihalle. Kuusten latvat seisoivat jähmeinä vähän viilentyneessä säässä. Minusta ne näyttivät oudon houkuttavilta. Kävelin muutaman askeleen ja laukkuni olkai hiersi olkapäätä. Paidassa alkoi hakata ja suuhun nousi sellainen maku kuin olisi kävellyt pidemmänkin matkan. Olenpa minä huonossa kunnossa, ajattelin.

Rasituksesta, raikkaasta ilmasta, kuusista ja kaupungin tunkkaisesta pölystä mieleeni muovautui ajatus. Jospä lähtisin matkalle? Joskus lapsena pakkasin eväitä laukkuun ja äiti laittoi mehupulloon itsetehtyä juotavaa. Olin piirtänyt kartan ja astui etuovesta kuumaan kesään, mieli varuillaan tulevien seikkailujen varalle. Matkani suuntautuivat lähes poikkeuksetta joko läheiselle niitylle, missä virtasi leveä oja tai metsään, jonka toisella laidalla asui vieraita, outoja ihmisiä. Olin muutaman tunnin kiikaroimassa lintuja, tutkimassa kasveja ja joskus seuralin uteliaana muurahaisten ja muiden aherrusta. Eväät söin piilossa puskissa, josta saatoin samalla kurkistella ohi menevää liikennettä.

Sellaista minä tein lapsena ja nytpä minut valtasi halu tehdä jotain samanlaista. Harmi että on töissä, harmi ettei ole ketään laittamassa niitä eväitä. Silti, en saa nyt mielestäni Suomeen suuntautuvaa reppumatkaa linja-autoineen, öisine paikanvaihdoksineen. Seikkailu. Ja mikä parasta, tämä tuntuu joltakin sellaiselta mitä itse kenties aidosti haluan.

En aio juoda tänään kun ei ole rahaakaan. En tiedä millä rahalla tuon reissuni teen, mutta onpahan jotain suunniteltavaa. Nyt vähän töitä ja sitten nettiin klikkailemaan. Kyllä varmasti ihmiset yllättyvät kun ilmoitan lähteväni vähän samoilemaan ja katselemaan. Mikäpä minua pidättelisi?