Onhan näitä päiviä nähty. Mistään ei tule mitään ja mieli on kaljasta samea. Pitäisi tehdä töitä... silläkin uhalla että joku pitää tuon hokemista toistamisena, se pitää sanoa: se kiertää minua koko ajan, se on jatkuva ahdistus, jatkuva inhottava asia - jatkuva halu päästä pois siitä ja kaikesta.

Mutten minä itsemurhaa ole ajatellut aikoihin. Vielä tovi sitten mietin, että pitäisi aina päästä takaisin sinne tai sinne paikkaan ja aikaan elämässä, mutta nyt ajattelen haaveillen tulevaisuutta. Siellä elämä on parempaa. Siellä en juo ja työt sujuvat. Nurkan takana on maailma, jossa ihmissuhteet ovat kunnossa, rahaa on ostaa ruokaa kaupasta ja joskus joku hienokin asia luistaa. Nahinaa tulee pienistä asioista, isompikin riita kenen hyvänsä kanssa voidaan sopia oluen ja jalkapallon äärellä. Vesi on vettä, veri verta ja olut auringonlaskuja mainoksissa ja ystävien syntymäiviä.

Toistaiseksi siellä en ole vaan tässä kotona ikkunat kiinni istun. Jotain pitäisi tehdä ja taas hiipii mieleen unelma tuhota tämä blogi ja ruveta vaikka raivoraittiiksi. Tai ainakin hävittää nämä tekstit. Inhottavaa kirjoittaa samoja jaarituksia, joita ei pääse pakoon ja vain siksi niitä pitää itselleen tärkeinä.

Ulkona on taas ihmisiä, koska on kesä. Olen niin kateellinen, vaikken ole yksinäinen. Olen vain kateellinen, sillä silmissäni kaikki nuo muut ovat kuin näytteilleasetettuja, kauniita korotettuja ihmisiä, jollaiseksi minä en voi tulla. Outoa, ei tarvitse laihduttaa, ei hankkia tutkintoja eikä mitään, mutta mikään ei käsissäni kestä ja silmissäni kaikki on outoa. Mokaan viimeistään sitten kun pitää tervehtiä tai sanoa hei.

Ei, tähän se ei jää. Nurkan takana on paikka, sinne joutuu välttämättä ja se on hyvä.