Onkohan tästä tulossa sittenkin yksi pirun raitustumisblogi? Istun nyt sunnuntaina olohuoneessa ja katselen televisiota samalla kun kirjoitan. Muuhun en juuri pysty. Lopetin perjantaina juomisen ja eilinen meni vielä tutussa usvassa mutta jo illalla tiesin alkaa odottaa sunnuntaista jotain kauheaa.

Pidän taukoja kirjoittamisessa. Pää tuntuu oudolta, kroppa ei tunnu ollenkaan omalta ja masennus on ampaissut niin pitkälle, että epäilen sen kohta astuvan Styx-virrasta kokonaan toisella puolella häämöttävään pimeään maahan. Tuntuu todella pahalta ja kaipaan olutta enemmän kuin mitään.

On tässä vähän hyvääkin. Maailma, kaikessa hirveydessään, tuntuu kuitenkin todelliselta. Esineillä on pintoja, värejä, todellisuudessa on jatkuvuutta enkä tiedä mitä seuraavan mutkan takana on tarjolla. Kävelen ympäri taloa, koskettelen seiniä ja yritän ymmärtää. En pääse kosketusta pitemmälle vielä, asiat eivät vain jäsenny mitenkään.

Teräväpiirtoversio maailmasta ei ole pelkästään lihan asia. Myös aika muuttuu. Kun on selvänä pitkän juomisen jälkeen, alkaa mieli äkkiä täyttyä tapahtumista, tulevista ja menneistä. Aikataulut alkavat rakentua, ajan suhteet saavat merkityksen. Kun kuuntelee keskustelua, kuuntelee sanoja, miettii niiden merkityksiä. Meillä on historiaa, tai sitten ei ole, mutta me voimme tutustua, jos siltä tuntuu.

Humalassa ihmiseen ei saa kontaktia. Kenenkään kanssa ei voi ajautua kovin kauas ennen kuin joutuu loikkaamaan yli laidan. Elämä on räpiköintiä ihmiskontaktien suossa.

Vaikka nyt mieli ja elimistö on pahassa jamassa, tunnen jotain, mitä en tunne humalassa. Ehkä tuo tunne on ajatus mahdollisuuksista, joita voi miettiä. Jotta voi unelmoida, täytyy tajuta aika, on ymmärrettävä sen ja ihmisten arvo. Humalassa ei ole unelmia, sammuneilla ei ole unta.

En tiedä. Täytyy toivoa että kipu hellittä huomena, edessä on haastava työpäivä. Uskoisin kyllä, että seuraavan merkinnän tänne kirjoitan humalassa...