Eipä ole ollut asiaa vaikka paljon on tapahtunut. Istun nyt kotosalla
läppäri sylissä, ja kaikkeni antaneena - niin sanotusti. Hiljattain
olen taas lipunut lähemmäs raittiuden tuuletonta satamaa mutta enpä ole
sinne vielä jaksanut jäädä istuskelemaan. Airot vaan veteen; taas
ollaan matkalla.
Nyt yritin pitkän raittiuden jälkeen olla juomatta ja miten kävi. Päin
persettä. Ryypiskelen tässä, kuuntelen Viikate -nimistä yhtyettä
(loistava) ja mietin kovasti miten tähän on tultu. Huoh.
Onko kaikilla sellainen kokemus elämästä, että se alkoi jossain
amorfisessa "ei-hetkessä", muotoutu hitaasti kokemuksiksi "äidistä ja
isästä", sitten levisi kavereihin, vehkeisiin, elimiin, sukuun,
takaisin äitiin ja isiin ja sitten putkeen, jota kutsutaan
itsenäistymiseksi? Onko? Minusta tuntuu että ihan turhan takia teen
ongelmaa milloin mistäkin "kehitysongelmasta"...
Äiti oli juoppo ja poltti perheen rahat viinaan. Äiti raahasi kotiin
ihmemiehiä (sic) ja isä ei tiennyt mitään. Minä seisoin passissa
valehtelemassa äidin puolesta: ei isä, ei täällä ole ketään ollut,
sisko poltti tupakkaa. Isä oli aina töissä muualla mutta joskus muistan
miten pelottava hahmo hyökkäsi keskellä viikkoa kotiin: "ai tällaista
peliäkö täällä pidetään". Sitten hahmo meni ja viikonlopuksi kotiin
palasi taas isä. Mistään ei puhuttu.
Niin. Sitten minä rakastuin. Olin 15v ja vittumaisen yksinäinen.
Rakastuin enkä kai ikinä voi siitä päästä ylitse. Pää on liian
sekaisin, liian paha olo, liian katkera ja kaikkea. Maailman hyvät
jutut kuuluu niille, joille on annettu kotona "voitelu" elää ja olla ja
vaikka tappaa oman etunsa tähden. Minulla on masennus, katkeruus,
ikuinen rakkaus nimetön eikä juuri muuta.
Taidan ottaa tänään rajummin. Ehkä siitä tulee voima lopettaa koko vitun kärsimys.
tiistai, 14. marraskuu 2006
Kommentit