Eipä ole ollut asiaa vaikka paljon on tapahtunut. Istun nyt kotosalla läppäri sylissä, ja kaikkeni antaneena - niin sanotusti. Hiljattain olen taas lipunut lähemmäs raittiuden tuuletonta satamaa mutta enpä ole sinne vielä jaksanut jäädä istuskelemaan. Airot vaan veteen; taas ollaan matkalla.

Nyt yritin pitkän raittiuden jälkeen olla juomatta ja miten kävi. Päin persettä. Ryypiskelen tässä, kuuntelen Viikate -nimistä yhtyettä (loistava) ja mietin kovasti miten tähän on tultu. Huoh.

Onko kaikilla sellainen kokemus elämästä, että se alkoi jossain amorfisessa "ei-hetkessä", muotoutu hitaasti kokemuksiksi "äidistä ja isästä", sitten levisi kavereihin, vehkeisiin, elimiin, sukuun, takaisin äitiin ja isiin ja sitten putkeen, jota kutsutaan itsenäistymiseksi? Onko? Minusta tuntuu että ihan turhan takia teen ongelmaa milloin mistäkin "kehitysongelmasta"...

Äiti oli juoppo ja poltti perheen rahat viinaan. Äiti raahasi kotiin ihmemiehiä (sic) ja isä ei tiennyt mitään. Minä seisoin passissa valehtelemassa äidin puolesta: ei isä, ei täällä ole ketään ollut, sisko poltti tupakkaa. Isä oli aina töissä muualla mutta joskus muistan miten pelottava hahmo hyökkäsi keskellä viikkoa kotiin: "ai tällaista peliäkö täällä pidetään". Sitten hahmo meni ja viikonlopuksi kotiin palasi taas isä. Mistään ei puhuttu.

Niin. Sitten minä rakastuin. Olin 15v ja vittumaisen yksinäinen. Rakastuin enkä kai ikinä voi siitä päästä ylitse. Pää on liian sekaisin, liian paha olo, liian katkera ja kaikkea. Maailman hyvät jutut kuuluu niille, joille on annettu kotona "voitelu" elää ja olla ja vaikka tappaa oman etunsa tähden. Minulla on masennus, katkeruus, ikuinen rakkaus nimetön eikä juuri muuta.

Taidan ottaa tänään rajummin. Ehkä siitä tulee voima lopettaa koko vitun kärsimys.