Yöllä näin painajaisia, olin sodassa, taistelin hirviöitä ja muita kauheuksia vastaan. Maailmani oli dystopia, musta, sumuinen ja tuulinen helvetti. Koko ajan kylmä. Taisin tappaa paljon ennen kuin minut keihästettiin soraisella kentällä.

Heräsin varhain ja nyt syksyisin on jo niin pimeää, etten tiennyt mitä kello oli. Kuten minulla on tapana, makasin hiljaa sängyssä ja odotin uutta unta. Se tuli mutta ei ihan normaalina unena vaan kevyenä, tunteellisena purkauksena, jossa kuvat yhdistyivät unelmiini.

Aamulla rupesin miettimään taloa, josta uneksuin. Se sijaitsi lämpimän niityn laidalla, jonne kulki pitkä hiekkatie lähikylästä. Kaksi kerroksisen puutalon ikkunasta paistoi yläkerran makuuhuoneeseen sateenkaaren värit ja suriseva kesä, ja unessa makasin suuressa valkeassa sängyssä. Ikkuna oli auki, oranssit verhot supisivat. Nousin unelmassani ylös ja katsoin ikkunasta tuttua maisemaani. Näin kaukana hohtavan järven ja valkeat linnut kaartelemassa kuparisella taivaalla.

Pihassa kasvoi koivuja ja nurmi oli leikattu. Katselin verhon laidasta vaimoa, joka joi kahvia ja luki kirjaa keinussa. Paloin halusta juosta hänen luokseen, tarttua olkapäistä ja suudella. "Tämä on totta", julistin hänelle värisevällä äänellä. Puolisoni katsoi minua hymyillen kulmakarvoillaan, "Huomenta vaan sullekin", nainen nauroi ja antoi lämpimän suukon poskeeni.

Heräsin harhaisesta unelmastani ja se jätti minuun syvän jäljen. Ei tehnyt mieli juoda, pelkäsin että kadotan tunteeni. Omaan oikeaan sänkyyni paistoi jo harmaa valo, autot kulkivat kerrostalon ohi ja saattoi jopa tuntea miten kylmä ilma nojasi ikkunaruutuihin. Keittiöstä kuului kahvinkeittimin porinaa mutta minä suljin vielä silmäni ja katselin sateenkaarta ikkunastani.

Huomena pitäisi mennä verikokeeseen vihdoinkin eli tänään en voi edes juoda. Sitten taas loppuviikosta terapiaan, jospa minä kerron tästä unesta tai ehkä en.