Kävelin tänään pienen pätkän metsässä, että krapula hellittäisi. Ei ole lainkaan ikävä krapula, ahdistuskin on aika lievää eikä päätäkään pahasti pakota. Kävelin metsän halki kauppaan ja hetken tuijotettuani Solo-automaattia ja sen kertomaa tosiasiaa neljästä ja puolesta eurosta rahaa, menin takaisin metsään. Niin, jos siellä olisi ollut kymppi, olisin ostanut mäyräkoiran enkä varmasti kirjoittaisi nyt mitään.

Siellä metsässä tajusin sitten yksinkertaisesti sen, että kaikki elämässäni pyörii juomisen ympärillä. Jopa silloin kun en juo. Tuo ei ole mikään yleinen moraalinen toteamus, vaan todellakin kaikki jokapäiväiset valintani teen enemmän tai vähemmän alkoholin ehdoilla. Aamuisin herään ja mietin juonko tänään. Aamupäivällä pohdin, pitäisiköhän hakea kaljaa. Mielessä juolahtaa kävelylenkki, mutta vain päästäkseni eroon tuosta juomisesta. Päivän yleensä ryyppään ja kohellan, sammun; aamulla on taas päätösten aika.

On tietysti ollut aika, jolloin en ole juonut. Sitä aloin tuolla metsän siimeksessä muistella. Siitä on kauan. Se oli ennen armeijaa, ja olin silloin koululainen. Minulla oli muutama hyvä ystävä ja pieniä harrastuksia siellä täällä. Eipä tullut silloin mieleeni, kun huudatin musiikkia huoneessani ja katselin kesäsateessa raskaasti painuneita heiniä ja lehtipuita ikkunani takana, että joskus vuosikymmenen päästä muistelen tuota yksinäistä hetkeä kaivaten ja ihmetellen.

On selvää, että jos elämäni nyt on yksipuolisesti alkoholin määräämää, ja jos se kerran en aina ole juonut, on elämässäni täytynyt olla jotain muuta tekemistä. Ei sitä ollut paljoa, mutta se mikä oli, oli hyvää. Nyt asia alkaa avartua paremmin. Olisiko niin, että suhteeni alkoholiin ('se vie toiseen maailmaan') on oikeastaan pyrkimys saavuttaa jokin sellainen henkinen tila ja paikka, jossa voisin olla onnellinen?

Enkö minä ole onnellinen? Olenhan minä saanut tutkintoni valmiiksi, onhan minulla pari hyvää kaveria, onhan minulla ihana läheinen, ja vaikka nyt on köyhää, en usko että se tähän jää. Mikä siis puuttuu? Tunnen itseni kaikesta huolimatta syrjäytyneeksi. Maailma on selvinpäin myös pelottava, eikä pelkästään vieras. Humalassa kaikki tuntuu erilaiselta ja ikävät asiat ovat kaukana. Krapulassa ahdistus - kuten nytkin - on seurausta alkoholista ja niistä ongelmista joita joutuisi kohtaamaan.

Pitäisikö minun siis korjata elämäni kuntoon? No kyllä aivan varmasti. Miten voisin saada sellaisen tunteen aikaiseksi, mikä minulla oli lapsena? En ole aivan varma, mutta se taitaisi ensiksi syntyä turvallisuudentunteesta: pitäisi olla hyvä, rauhallinen koti, kiva perhe ja mukavia ystäviä. Sitten pitää olla joku, ketä halata. Tämän jälkeen tulevat työkaverit ja työkavereista seuraa välttämättä työ, joka tuo mukanaan taloudellisen turvallisuuden.

Olen aivan varma, että sellaisessa elämässä minun ei tarvitsisi juoda. Mitenköhän sitä alkaisi sitten rakentamaan? Kyllä siinä perse puutuu metsäkiveen, jos tämän kaiken yhdellä istumalla yrittäisin ratkaista. Mutta alkuun on päästy. Keitän nyt kahvit ja syön pullaa - niin kuin silloin joskus nuorena poikana.