On tiistai enkä vieläkään ole ruvennut juomaan. Pidän tätä saavutuksena. Juominen on hallinnut elämääni jo niin kauan etten enää tunnista sitä, miltä ihmisestä normaalielämä tuntuu. Tämä todellisuus kaivautuu silmistä sisään ja ottaa varomatonta aivosta kiinni ja kunnolla. Kokemus korostaa syrjäytymistäni. Huomaan etten kaipaa olla humalassa enkä kaipaa satumaailmojani. Huomaan kuitenkin, että täällä - missä pinnat on kovia - minusta tuntuu helposti pahalta.

Itsemurha on ollut mielikuvissa kanssa niin kauan että tuntuu hassulta olla ajattelematta sitä. Voin hyvinkin kuvitella eläväni ensi kesänä, vaikka yhä pidän mahdollisena että päähäni pälkähtää hypätä jostain alas. Kaikkeen joutuu nyt tarttumaan lujasti, niin myös arkiseen aherrukseen. Työtä on onneksi nyt paljon, joten voin aina häärätä jossain, sen sijaan että liikaa alkaisin ajatella.

Laskuja tippuu yhä postiluukusta mutta rahatilanne on kohentunut siitä lähtien kun viime projektista maksettiin palkkio. Ennen pelkäsin (jos jaksoin välittää) hysteerisesti sitä, että juon kaikki rahani. Nyt elämä tuntuu hallittavammalta, eikä raha valu huomaamattani kurkusta alas.

Ulkona syksy tekee tuloaan ja se on ikävä asia. Pidän kaikkein eniten kesästä, ja muut vuodenajat voisi aivan hyvin hypätä yli. Kaunista on kyllä mutta en pidä märästä, kylmästä enkä keväisestä paskanhajusta kun "luonto herää". Näin selvinpäin hajutkin ovat voimakkaampia.

Viikonloppuna on kova koetus, jos kestän sinne asti juomatta. Aion kyllä ottaa olutta, eikä se ole ongelma. En luultavasti juo paljoa mutta pelkään, etten kykene lopettamaan sitten seuraavana päivänä. Täytyy toivoa että elämä jotenkin jämäköityisi vielä tästä välitilasta, sitten voi hyvinkin olla että edessä on toinenkin raitis viikko.