Tänään sataa vettä. Tänään on toivoa. Laskeskelen rahojani ja näyttää siltä, että selviydyn pienillä ansioillani ihan hyvin. Laskuja ei ole rästissä pahasti, ja se joku perintään vedetty televisiolupa lähinnä huvittaa. Onpahan renegade olo kun jättää maksamatta mokoman. Suosin muutenkin nettiä kaikenlaiseen rentoutumiseen.

Pari päivää on myös mennyt juomatta ja tietysti harkitsen taas lopettamista. Olen yhä hieman häkellyksissäni siitä, kun ymmärsin että alkoholi ihan oikeasti täyttää elämässäni tekemisen puutetta. Yritän nyt sitten tehdä jotain, mutta paikallista kävelylenkkiä ihmeempää tekemistä ei ole nyt tarjolla. Voisin soittaa tietysti kavereille mutten tiedä mitä sanoa. Alkoholi ajaa yksinäisyyteen.

Se ajaa itseasiassa hyvin salakavalasti syrjään toisista ihmisistä. Kuten olen itsekin todennut, arjessa kaikki ratkaisut rinkuloituvat alkoholin käytön ympärille. Sijaa ei ole sen enempää syömiselle, televisiolle (mikä on oikeastaan oikeudenmukaista maksamattomassa tilassani) tai ystäville. Tyhjyys ei kuitenkaan jää täyttymättä, sillä muutamalla oluella saa jo mielen virkeäksi ja tekemistä ilmestymään vaikka tyhjään, valkean eteisen seinään. Tuijotan sitä välillä tätäkin kirjoittaessani.

Sitten kuluu aikaa ja rahaa. Ei tule käytyä missään, paitsi alkossa. Ei tule soitettua niille kavereille. Television katselu alkaa ahdistaa; mikään kanava ei tarjoa mitään. Kaikki kääntyy sisään päin niin kauan, että jo pelkkä kysymys "miksi juon" ei läydä muuta vastausta kuin "siksi". Siitä onkin sitten jo vähän hankala nousta minnekään. Pitäisi, mutta ei pysty.

Kun puhun tämän asian tiedostamisesta, en tarkoita vain sen tietämistä. Tarkoitan jotain syvempää tajuamista, sitä, että tuntee ruumiin joka osassa oman paikkansa maailmassa ja sen, miten pieni tuo paikka on. Sen kokeminen edustaa tietoa erillisyydestä: minä olen syrjäytynyt, syrjässä, yksin.

Harkitsen taas oluen hakemista ja kaiketi haen. Eipä siinä mitään. Viime yönä makasin ahdistuneena ja ajattelin, että minun on tosiaan mahdollista sairastua maksakirroosiin tai muihin vakaviin alkoholisairauksiin. Tämän tiedostaminen ei auta, sillä olen syrjäytynyt myös näiden sairauksien merkityksistä. Elämä ja kuolema ovat jossain tuolla muualla, siinä maailmassa, jossa minä en enää elä.

Minun maailma ei koostu osista tai esineistä sen enempää kuin omasta ruumiistani. Nämä seikat tapahtuvat enemmän niille ihmisille, jotka minut näkevät kuin minulle itselleni. Minun maailmani on kiristynyt jousi, joka odottaa seuraavaa olutlasia. Minun niittyni lepäävät ikuisessa kevätaamussa odottamassa iloista veijaria lallattelemaan metsäraitille omaa iloaan. Siellä on se, joka minä olen: matkalla kuusten takana vilkkuvaan kylään, jossa ystävät, rakkaat ja kaikki upeat tuntemattomat ihmiset odottavat nauraen ja innoissaan ystävän saapumista.

Tässä kotona makaan, kirjoitan ja tuijotan sisääni. Minuun kulkee näkymätön johto, jonka kautta sielu pujahtaa haavemaailmaan.