Olen pitkästä aikaa lueskellut muiden pitämiä blogeja. Lähes satunnaisesti selaamalla olen löytänyt paljon aktiivisia ja hyvin kiinnostavia blogeja, joita saatan alkaa lukemaan säännöllisestikin. Aika moni blogi on jollain tapaa mielenkiintoinen, mutta kiinnitin huomioni erääseen seikkaan, joka liittyy Ryyppykaveriin. Useat kirjoittajat kertovat mitä he tekevät tai mitä mieltä he jostain asiasta ovat. Monissa blogeissa on eloa, vaikkei iloa, mutta silti niissä on tapahtumia.

Tässä blogissa ei tapahdu mitään. En kerro mistään mitä teen, mutta loppujen lopuksi en minä tee mitään. Voisin soittaa valkeaa kohinaääntä, jonka toisinaan katkaisee tv-sarja, ja se kuvastaisi aika tarkasti tämän blogin kirjoittajan elämää. Ainiin, tietysti humalassa siinä kohinaäänessäkin alkaisi erottua kovasti mielenkiintoisia vaihteluja ja unelmia.

Ei tästä pitänyt kumminkaan kirjoittaa. Seisoin äsken keittiössä ja katselin ikkunasta ulos. Olen juonut muutaman oluen ja harmittaa että kroppa jotenkin hylkii sitä. Seisoin keittiössä ja tuijotin. Sitten otin askeleen taakse ja nojasin ovenpieleen. Harmaa, tavallaan pehmeä puu tuli vastaan ja painoin poskeni sen kylmää vasten. Ennen kuin huomasin mitään muuta, kävin istumaan seinää vasten ja aloin itkeä.

En minä tiedä miksi. Itketti vain ihan kamalasti. Ihan kuin joku olisi kutsunut nimeltä maailman surullisimmassa tilanteessa. Olin avuton, nojasin harmaaseen seinään ja itkin. Mikähän on itkumuuri? En ihan tarkkaan tiedä. Eikö se ole Israelissa? Itkumuuri kumminkin rakentui tuohon kämpänseinään tänään, ja voi olla että sellaiseksi jää. Nyt on tyhjä olo ja mietin mitä pitäisi tämän blogin kanssa tehdä.

Voisin kirjoittaa yhden kappaleen ja julkaista sen joka viikko uudestaan. Sen enempää uutta tai mullistavaa ei tapahdu. No, kohta alkaa kaljakin taittua, joten eiköhän tästä taas selvitä.