En saanut nukutuksi viime yönä. Ainakaan en nukkunut hyvin, vaan häilyin kunnollisen normiunen ja repaleisen valve-elämäni välimaastossa. Näin itsestäni kuvia mielessäni, muistin äkkiä kouluajat ja sen, millaiseksi suunnittelin tulevani. Olin menestynyt. En paljon, mutta tarpeeksi. Olin hyvässä kunnossa, ja kaupungilla törmäsin kavereihin ja ohitimme toisemme maireasti hymyillen. Sitten säpsähdin taas hereille ja huomasin makaavani sepposen selällään hikisenä ilman peittoa tai lakanaa.

Olen jo muutaman päivän haistanut talven tuoksun. Se on sellainen terävä ja puhdas tuoksu, joka minulla liittyy aina lapsuuteen ja siihen, kun katselin tähtiä takapihalla. Seisoin siellä ja pidätin hengitystäni ettei suusta ryöppyävä höyry tule pienimpien kohteiden tielle. En minä osannut tähtiä lukea enkä viitsinyt hankkia teleskooppia, mutta minusta oli aivan tajuttoman ihmeellistä katsella avaruutta ja yrittää ymmärtää... jotain, en tiedä mitä.

Jollain tapaa tuo muisto on nyt sitten alkanut kummitella. Taisin olla kahdeksan tai kymmenen kun hoksasin avaruuden ensimmäisen kerran, mutta tapa säilyi niin kauan kuin asuin kotona. En ole sitä tehnyt enää vuosiin enkä edes muista milloin viimeksi. Jollain tapaa tuntuu etten enää ole sama ihminen kuin tuo lapsi. Jos nyt pääsisin samaiselle alkutalven pihamaalle, ei kokemus olisi samanlainen. Tuntisin talven ja tähdet, mutta ne eivät enää haltioittaisi minua vaan pikemminkin ne ajaisivat minut menneisyyteen, muistelemaan kokemusta sen sijaan että kokisin sitä.

Tämä on kai nostalgiaa. Sen kai pitäisi olla hyvä asia, vaikka se viiltäisi. Minulle se sen sijaan levittää eteen pitkän vaikean kartan, jonka kaikista pysähdyksistä minulla ei ole muistoja tai selkeyttä. Minun elämäni kulku on irronnut siltä kaarelta, jonne se aikoinaan lähti. Johtuuko se yksin alkoholista, en tiedä.

Taas mieleen tulee tuo matka-idea. Tuntuu että pitäisi pakata laukku ja lähteä vain ovesta ulos. Luulen kyllä etten minä osaisi matkustaa, enkä varsinkaan pärjäisi maantiellä (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan), mutta ehkä se lähteminen on tärkeintä. Nyt tietysti taas pohdin kaljan hakemista: tiedän että saan työt ajoissa tehtyä, joten voin varastaa illan ihan itselleni. Ainakin sille "itselle", joka minä olen.

Jotain kaameaa voi olla tapahtumassa ihmiselle, kun lapsuus alkaa kummitella. Vanhat ihmiset sanovat, että kuoleman osaa itse aavistaa. Pelottaa muttei paljon. Se vain harmittaa, että mikään ei tuntuisi jäävän kesken vaikka tästä kohta lähtisi. Ennen unelmat ahdistivat, mutta nykyisin ahdistusta tuo vain tuo häviävä tunne siitä, että jossain mentiin vikaan. Se, joka minä olin, on kai jo kuollut. Ehkä tämä matkustushimo, karttamielikuvat ja lapsuuden muistot ovat jonkun etsinnän alkua.