On kai parasta katsoa vähän menneisyyteen. Siellä näkyy tasainen ja alas kaartuva lentorata, joka salakavalasti on painanut elämän pilviin ja vetää nyt jo niiden alapuolelle. Kotini oli tasapainoton ja nuoruuteni vietin yksin, yksinäisenä, ja ajatuksissani. Se aika meni eikä koskaan enää palaa. Käteen jäi muutama ilkeä muisto ja syrjäänvetäytyvät ja hiljainen olemus.

Kun rupesin opiskelemaan, meno jatkui vähän samalaisena. Olin onnellinen kun pääsin asumaan omilleni mutta samalla masennukseni pääsi laukeamaan, kai ehkä juuri siksi että vuosikausia jatkunut alakuloisuus jotenkin kaatui päälle. Ensimmäisenä opintovuotenani huomasin että en jaksa lukea mitään ja tentit olivat työn ja tuskan takana. Yksinäisyys jatkui kuten ennenkin mutta sai tuekseen havainnon, että jos ei puhu paljoa tai ole samanlainen kuin muut (nyt kärjistän, koska olen katkera), ei pääse seuraan eikä saa ystäviä.

Elämässäni ei tyttöystävän lisäksi ole ketään merkityksellistä ihmistä ja ihmissuhteissa on kyllä paljon rikkautta. Tähän kurjuuteen aloin ensimmäisenä opiskelukeväänäni lisäämään alkoholia säännöllisesti. Eristäydyin entistä enemmän mutta arkipäivät alkoivat tuntua hyvältä. Tähän väliin pitää sanoa että rupesin juomaan vasta täytettyäni 19 vuotta, kotonani alkoholiin oli hyvin kriittinen suhde ja kai sekin periytyy.

Juominen alkoi oluella painottuen välillä viineihin. Edelleenkään en pidä viinistä ja tulen siitä helposti "vääränlaiseen" humalaan. Alussa tavoittelin juopumustilaltani olon helpotusta mutta myös uutta ja jännittävää kokemusta. Nyttemmin olen ruvennut näkemään alkoholin selkeämmin osana identiteettiäni enkä välitä enää olla tolkuttoman humalassa.

Alkoholiin vuosien myötä on rakentunut lähes mystinen suhde. Nyt olen tilanteessa että ajatukseni eikä kroppani toimi ihan kunnolla, paitsi muutaman oluen jälkeen. Ajatella, olen 26 vuotias ja tässä tilanteessa.

Joku, kuten terapeuttini, ajattelee että kuluttamallani alkoholilla on yksistään suuri vaikutus masennukseeni. Myönnän että se on osa sitä mutta olen varma että sekoaisin täysin ilman sitä. Eilen join poikkeuksellisen vähän, vain viisi pulloa olutta, ja se piti mielen virkeänä. Tänään heräsin masentuneena, nähtyäni koko yön painajaisunia. Tekisi mieli juoda mutta on sen verran tekemistä etten nyt voi olla juovuksissa.

Tutuksi tulleet itsemurhaunelmat alkavat kuitenkin heti vaivata. En tiedä miten tätä elämää voi kestää, jos alati tuntuu pahalta. En kykene tarttumaan mihinkään enkä pitämään kiinni mistään. Hyvä että suihkussa saa käytyä ja parran ajettua mutta that's it. Töitä pitäisi tehdä - työskentelen kotona - ja saattaa gradu päätökseen, mutta selvinpäin ajatuskin minkään tekemisestä hirvittää.

Epäilyttää muuten YTHS. Olen muutaman kerran käynyt siellä psykoterapiassa selvittelemässä elämäni ongelmia mutta vastakaikua tunteilleni on tullut vähän. Terapeutista välittyy vähän virkamiesmäinen tunnelma, ihan kuin minun pitäisi vain parantua ja ruveta sitten painamaan töitä. Näin ehkä haluaisinkin, mutta ihmeen vähän minua kuunnellaan jos kerron siitä, mitä elämältä odotan. Onkohan koulupsykologian vain vaikea myöntää sitä että joskus asiat menevät mönkään ja kaikki ihmiset eivät tänne kuulu, eivätkä kaikki ikinä sopeudu "maailman menoon"?

Huoh, suosittelen kuitenkin kaikille, jotka kokevat ongelmansa vaikeiksi, ottamaan YTHS:öön yhteyttä. Pitkä jonotusaikakin kannattaa sinnitellä eikä ongelmia pidä jättää sinne viimeiseen opiskeluvuoteen, kuten minulle on käynyt.

Tämä on aika tavalla tilanteeni tänään. Paineita on, krapulaa ei ole tullut enää aikoihin, ja kaikki raha menee alkoholiin. Nyt kuulostaa taas toivottomalta tämä elämäni mutta tässä lantissa on edelleen kultaus toisella puolella. Kun juon, muutun, tulen paremmaksi, löydän sellaisen kanavan maailmasta, jota en muuten näkisi lainkaan. Katsellaan sitä taas myöhemmin, yritän nyt aloittaa päivän askareet.