Kauhea, karkea ja hitaasti vellova voima puristaa koko olemustani. Istun, juon kahvia ja yritän olla selvinpäin. Pimeä ahdistus katsoo takaisin ja nauraa, kyllä se vielä voittaa ja saan taas nähdä miten päivät kumisevat kohti ikuista yötä. Vappu meni ystävien seurassa ja yritän nyt selvitä krapulasta. En edes juonut paljon ja kaikkiaan päivät menivät rattoisasti.

Nyt olen taas sen totuuden äärellä, että olen pilannut pahasti lähimmäisteni elämän ja samalla antanut itseni ajautua onnettomaan umpikujaan. Seison ikään kuin tasanteella, joka hitaasti murenee, pienentäen mahdollisuuksiani ja tehden pelastumisesta aina vain utopistisemman hankkeen.

Aloin kirjoittamaan tätä blogia ryyppykaverin toivossa. Ajattelin, että voisin ajatukseni voimalla luoda todeksi sellaisen, mitä kaipaan. Olen tolkuttoman yksinäinen mutta suurin kärsimykseni liittyy siihen, ettei kukaan ole auttamassa tai tukemassa. Yritän saada terapiasta jotain tolkkua, mutta se on liian intensiivistä ja liian raskasta. Yritän aina jotain, mutta vääriä asioita.

Pitkä raskas ääni soi kaikessa, mitä teen. Töitä täytyisi jaksaa tehdä ja huomenna on aikainen herätys. Aamukahvi on venähtänyt taas sangen pitkäksi ja jokainen kellon tikitys tekee siitä viileämpää ja viileämpää, ikään kuin korostaen ajankulun luotisuoraa painoa. Niin moni asia olisi elämässä nyt hyvin mutta liian suuria ovat ne muutamat, jotka eivät ole. Tahtoisin aloittaa alusta, mutten tietenkään voi. Siksi tahtoisin ystävän, isän tai jotain, joka kertoisi mitä minun pitäisi tehdä.

Kamppailevat tunteet on väärä ilmaus tänään. Tunteeni nojaavat toisiinsa kuin juopuneet potilaat ja itkevät hartiat kyyryssä mennyttä ja tulevaa. Töitä pitää tehdä. Jostain saisi rahaa, selviäisi kesän. Ehkä syksyllä on toisin, en tiedä. Nykyisin en tosin ajattele itsemurhaa niin paljon kuin ennen. Toki, se on mielessä, mutta jotenkin tuntuu kuin ruumiini olisi voittanut mieleni. Tuntuu vain siltä, että joskus tämä hulluus päättyy, ja voin vihdoin alkaa elämäni.

Vai voinkohan? Eiköhän tästä jäljelle jää vain painajaisia ja traumoja. En varmasti ikinä tule elämässäni palaamaan "kulta-aikaan". Katsotaan nyt kumminkin, selvinpäin.